Hauen uistelu on laji, jossa yhdistyvät suomalainen periksiantamattomuus ja kyky tuijottaa tyhjää järvenselkää tuntikausia ilman merkkiäkään elämästä. Olen itse viettänyt puolet elämästäni veneen perässä istuen, ja täytyy myöntää, että välillä mietin, onko tämä harrastus vai jonkinlainen hidas itsetuntemuksen muoto. Hauki on kiitollinen vastustaja, sillä se ei hienostele, vaan iskee kiinni sellaisella raivolla, joka saa kokeneenkin kalamiehen säpsähtämään ja melkein pudottamaan kahvikuppinsa järveen.

Muistan kerran, kun olin vakuuttunut siitä, että uusi ja kallis vaappuni tekisi minusta järven kuninkaan, mutta lopputulos oli vain massiivinen siimasotku ja katkennut vavan kärki. Tällaiset hetket opettavat nöyryyttä ja sitä, että hauki ei välitä vähääkään siitä, kuinka paljon rahaa olet uusiin vieheisiin kuluttanut. Kalastus on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista touhua, vaikka me harrastajat yritämme parhaamme mukaan tehdä siitä monimutkaista tiedettä erilaisilla lämpötilamittareilla ja kaikuluotaimilla.

Joskus tuntuu siltä, että suurin osa ajasta menee vain veneen moottorin kanssa tappelun ja eväiden syömiseen, mutta juuri se onkin hauen uistelun suola. Kun lopulta se suuri vihreä varjo nousee syvyyksistä ja iskee kiinni, kaikki ne turhat tunnit unohtuvat sekunnissa. Se on se hetki, jota varten me täällä olemme, vaikka välillä vaimo taitaa olla oikeassa sanoessaan, että olisi halvempaa ja helpompaa hakea se kala suoraan kaupan tiskiltä.

Ennen kuin vene edes koskettaa vettä, on syytä käydä läpi koko varustearsenaali, joka on yleensä talven jäljiltä surullisessa kunnossa. Minulla on paha tapa jättää vieheet suloiseen sekasotkuun pakin pohjalle, ja keväällä edessä onkin sitten tuskallinen operaatio irrottaa kolmipiikkiset koukut toisistaan. Se on vähän kuin yrittäisi selvittää vanhoja jouluvaloja, mutta sillä erolla, että nämä valot purevat sormille heti kun silmä välttää.

Siimojen tarkistaminen on kriittinen vaihe, sillä mikään ei harmita enemmän kuin elämänsä kalan menettäminen vain siksi, että siima on hapertunut auringossa tai hankaantunut kiviin. Itse suosin nykyään kuitusiimoja niiden tunnottomuuden ja kestävyyden vuoksi, mutta välillä kaipaan sitä vanhaa kunnon nailonsiimaa, joka antoi edes vähän anteeksi liian tiukaksi säädetyn jarrun. Jos siima näyttää vähänkään epäilyttävältä, se kannattaa vaihtaa suosiolla uuteen, vaikka lompakko hieman itkisi verta siinä kohtaa.

Moottorin huolto on taas sellainen taiteenlaji, josta jokaisella tuntuu olevan oma, täysin päinvastainen mielipiteensä. Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka toivoo parasta ja luottaa siihen, että jos se kerran lähti käyntiin viime syksynä, niin miksi se ei tekisi sitä nytkin. Usein kuitenkin huomaan seisovani rannassa vetämässä käynnistysnarusta niin monta kertaa, että käsi on krampissa jo ennen kuin pääsen edes laiturista irti.

Hauki on tunnetusti kotiuskollinen otus, joka viihtyy siellä, missä on suojaa ja helppoa ruokaa tarjolla. Keväällä matalat lahdet, joissa vesi lämpenee nopeasti, ovat niitä kuuluisia kuumia pisteitä, joissa suuret emähauet saattavat oleskella kudun jälkeen. Siellä ne lymyilevät kaislojen joukossa odottamassa, että joku pahaa aavistamaton pikkukala tai minun kimalteleva lusikkauistimeni lipuu ohi.

Kesällä vesi lämpenee ja hauet siirtyvät usein hieman syvemmälle, rinteiden reunoille tai karikoiden kupeeseen, missä vesi on happipitoisempaa. Tässä kohtaa uistelun merkitys korostuu, kun voimme haravoida laajoja alueita ja etsiä niitä aktiivisia yksilöitä, jotka eivät vain makaa pohjassa passiivisina. On kuitenkin tärkeää muistaa, että hauki on mestari piiloutumaan, ja joskus se seisoo aivan veneen vieressä, vaikka olet juuri heittänyt vieheesi sadan metrin päähän.

Syksyn tullen tilanne muuttuu taas, ja kalat alkavat tankata talvea varten, mikä tarkoittaa usein aggressiivisempia iskuja ja isompia vieheitä. Olen huomannut, että loppusyksystä ei kannata pelätä käyttää todella kookkaita vaappuja, sillä suuri hauki ei halua tuhlata energiaansa pieneen särkeen. Se haluaa yhden kunnon aterian, ja silloin on meidän aikamme tarjota sille jotain sellaista, josta se ei voi kieltäytyä.

Vieheen valinta on ikuinen kysymys, joka jakaa kalastajia enemmän kuin politiikka tai uskonto konsanaan. Itse olen huomannut, että kirkkaalla säällä ja puhtaassa vedessä luonnolliset värit, kuten hopea, sininen ja muikun sävyt, toimivat usein varmimmin. Jos taas vesi on sameaa tai taivas on paksun pilven peitossa, kaivan pakista ne kaikkein räikeimmät papukaijavärit, jotka näyttävät siltä kuin joku olisi räjäyttänyt karkkipussin uistimen päälle.

Uistelussa vieheen uintisyvyys on lähes tärkeämpää kuin sen väri, sillä hauki iskee mieluiten ylöspäin. Jos uistimesi kulkee liian syvällä kalojen alapuolella, ne eivät välttämättä edes huomaa sitä, vaikka se olisi kuinka hieno. Siksi käytänkin usein painotettuja siimoja tai syvännevaappuja, jotta pääsen juuri sille tasolle, missä kalat oleskelevat, mutta varon tietysti jatkuvasti tarttumasta pohjan kiviin.

Erilaiset lusikkauistimet ovat klassikoita, joita ei pidä unohtaa, vaikka markkinat ovat täynnä toinen toistaan teknisempiä keksintöjä. Lusikan välke ja sen epäsäännöllinen uinti matkivat täydellisesti haavoittunutta kalaa, mikä on hauelle suora kutsu ruokapöytään. Olen itsekin monta kertaa palannut vanhaan kunnon professoriin, kun mikään muu ei ole toiminut, ja yllättynyt siitä, kuinka tehokas se on edelleen vuosikymmenten jälkeen.

Vauhti on uistelussa kaikki kaikessa, vaikka moni aloittelija tuntuu vain ajavan eteenpäin miettimättä asiaa sen kummemmin. Liian kova vauhti tekee vieheen uinnista luonnotonta, kun taas liian hidas vauhti ei saa sitä liikkumaan ollenkaan houkuttelevasti. Optiminopeus riippuu täysin vieheestä ja veden lämpötilasta, mutta yleensä sellainen reipas kävelyvauhti on hyvä nyrkkisääntö, josta on helppo lähteä kokeilemaan.

Pidän itse siitä, että teen veneellä jatkuvasti loivia mutkia, jolloin mutkan sisäpuolella olevat vieheet hidastavat ja ulkopuolella olevat kiihtyvät. Tämä rytmin muutos on usein juuri se ärsyke, joka saa passiivisen hauen hyökkäämään, koska se luulee saaliin yrittävän pakoon tai olevan kuolemaisillaan. Se on vähän kuin tarjoaisi kissalle lankakerää; jos se vain makaa paikallaan, kissa ei välitä, mutta heti kun lanka liikkuu, alkaa tapahtua.

Moottorin ääni saattaa joskus karkottaa kaloja matalassa vedessä, mutta toisaalta se voi myös houkutella niitä uteliaisuuden vuoksi paikalle. Olen kokeillut sähkömoottoria hiljaisempaan menoon, ja se on kieltämättä rentouttavaa, kun ei tarvitse kuunnella bensakoneen pärinää tuntikausia. Silti siinä vanhassa kaksitahtisessa on jotain sellaista nostalgista, joka kuuluu suomalaiseen järvimaisemaan, vaikka ympäristö taitaisikin kiittää sähköön siirtymisestä.

Hauki on petokala, joka on hionut saalistustekniikkansa miljoonien vuosien aikana lähes täydelliseksi. Se ei yleensä lähde pitkiin takaa-ajoihin, vaan luottaa yllätykseen ja räjähtävään nopeuteen lyhyellä matkalla. Kun uistelemme, yritämme tarjota sille tilaisuuden, joka on liian hyvä ohitettavaksi, eli saaliin, joka näyttää helpolta ja tarpeeksi suurelta vaivaan nähden.

Isku tapahtuu usein täysin varoittamatta, ja se tuntuu vavassa raskaana nykäisynä tai joskus jopa siiman löystymisenä, jos kala ui venettä kohti. Tässä vaiheessa on tärkeää tehdä vastaisku, jotta koukut tarttuvat hauen luiseen suuhun kunnolla. Olen itse syyllistynyt monta kertaa siihen, että olen alkanut vain kelata paniikissa, jolloin kala on päässyt irtoamaan heti kättelyssä, kun koukku on ollut vain huulessa kiinni.

Kun kala on kiinni, alkaa väsytys, joka on hauen kohdalla usein lyhyt mutta intensiivinen kamppailu. Hauki saattaa hyppiä ilmaan tai tehdä syviä syöksyjä veneen alle, ja silloin on oltava tarkkana, ettei siima pääse hankaamaan potkuriin tai veneen reunaan. On hienoa nähdä, kuinka kala taistelee vastaan, mutta samalla on muistettava kunnioittaa saalista ja pitää huoli siitä, ettei sitä väsytetä aivan loppuun, jos se on tarkoitus päästää takaisin.

Kun hauki on vihdoin haavissa, alkaa se osuus, jossa usein sählätään eniten ja saadaan haavoja omiin sormiin. Hauen hampaat ovat partaveitsenterävät, ja niitä on paljon, joten kidusote on syytä opetella kunnolla tai käyttää kestäviä kalastuspihtejä. Itse käytän nykyään aina hanskoja, sillä olen kyllästynyt siihen, että kädet ovat täynnä pieniä ja tulehtuvia haavoja jokaisen reissun jälkeen.

Jos tarkoituksena on ottaa kala ruuaksi, se on syytä verestää välittömästi, jotta liha säilyy hyvänä ja puhtaana. Hauki on aliarvostettu ruokakala, josta saa loistavia murekkeita tai fileitä, kunhan muistaa poistaa ne kuuluisat Y-ruodot, jotka tekevät syömisestä muuten melkoista selviytymistaistelua. Sportfishing Magazine on paikka, josta löytyy usein hyvää tietoa eri kalalajien elintavoista ja harrastusmahdollisuuksista, mikä auttaa ymmärtämään saalistaan paremmin.

Mikäli taas harrastat pyydystä ja päästä -kalastusta, on tärkeää pitää kala mahdollisimman vähän aikaa poissa vedestä ja välttää sen laskemista kuumalle veneen pohjalle. Mittanauha ja nopea valokuva riittävät muistoksi, ja sen jälkeen kala on paras laskea varovasti takaisin elementtiinsä. On palkitsevaa nähdä, kuinka se potkaisee itsensä takaisin syvyyksiin, ja tietää, että ehkä joku toinen saa kokea saman jännityksen myöhemmin.

Vaikka saalis on tietysti tärkeä osa hauen uistelua, ei pidä unohtaa sitä rauhaa, jonka vain suomalainen järviluonto voi tarjota. Usein huomaan vain tuijottavani auringonlaskua tai seuraavani sääksien saalistusta samalla, kun vene etenee hitaasti eteenpäin. Se on se hetki, kun työasiat ja arjen stressi jäävät rannalle, ja ainoa huoli on se, tarttuuko uistin taas kerran pohjaan kiinni.

Kalastusreissut ystävien kanssa ovat tietysti oma lukunsa, ja niissä tarinat yleensä kasvavat sitä mukaa, mitä pidemmälle ilta etenee. On hienoa jakaa onnistumiset ja varsinkin ne eeppiset epäonnistumiset jonkun kanssa, joka ymmärtää, miksi olemme täällä vesisateessa palelemassa. Lopulta ne kaikkein kurjimmatkin reissut ovat niitä, joista jää parhaat muistot, kunhan vain onnistumme säilyttämään ripauksen huumoria mukana.

Kun palaan rantaan, usein tyhjin käsin mutta mieli virkeänä, tiedän taas, miksi tätä teen vuosi toisensa jälkeen. Hauen uistelu ei ole pelkkää kalastusta, se on elämäntapa, joka vaatii kärsivällisyyttä, hieman hulluutta ja kykyä nauraa itselleen. Ja ensi kerralla se suuri hauki on varmasti siellä odottamassa, juuri siinä kaislikon reunassa, josta viimeksi jäin vain senttien päähän.